Pelko

Se lymyää sängyn alla, se urkkii pimeässä komerossa. Se tulee esiin kun olet yksin ja sammutat valot käydessäsi nukkumaan. Se on ovela, se on kiero. Se ei tunne myötätuntoa. Se pyrkii nujertamaan sinut ja odottaa hetkeä, jolloin et mahda sille mitään. Se ei anna armoa, kun se valtaa mielesi ja pyrkii johdonmukaisesti murskavoittoon. Pelko.

Mun täytyy myöntää eräs asia. Mua kontrolloi sellainen yksi inhottava olio, joka vaanii mua mun mielen pimeissä nurkissa. Mä pelkään. Oon tiennyt sen jo pitkään, että niin on, mutten ole tiennyt, mitä tarkalleenottaen pelkään. Ja se liittyy laihduttamiseen. Olen saattanut aiemminkin mainita asiasta, että pelkään jotain, mutta nyt olen alkanut oivaltaa sen syvempää olemusta.

Päällimmäisenä on pelko epäonnistumisesta. Pelkään, etten onnistukaan tavoitteissani, epäonnistun täysin. Vaikka kuinka saan onnistumisen tunteita mittanauhan kiristyessä, painon laskiessa, vaatekoon pienentyessä, silti pelkään. Ja se pelko syö sitä iloa, jota tunnen kun onnistun. Pelkään, että jos vaikka pääsisinkin tavoitteeseeni, en olisikaan siihen tyytyväinen. Tai vaikka pääsisin, saanko ikinä pidettyä siitä tavoitteesta kiinni? On helppo hymyillä ja kertoa olevansa tyytyväinen siihen, että paino on nyt pudonnut sen ja sen verran, mutta kun sisällä lymyävä olio ottaa sen otteensa ja puristamalla tiristää viimeisenkin ilonhipun viemäriin, sitä pelkää taas ettei onnistu.

Se pelko valtasi mut täysin siinä vaiheessa, kun palasin takaisin kouluun ja yhtäkkiä koinkin oloni väsyneeksi ja tarvitsin lepoa. Koitin pakottaa itseäni toimimaan, mutten jaksanut enää vetää samalla innolla kuin ennen ja painon sahaaminen vain teki omiaan. Se ruokki mun pelkoa. 

Nyt se on kasvanut jo aika suureksi, ja pelkään todella, etten saa sitä nujerrettua. Nämä pari viikkoa en ole välittänyt pätkän vertaa siitä mitä syön, ja se olio sisälläni saa nauraa räkäistä nauruaan. Paino kun ei enää näytäkkään kovin suloiselta vaa'alle astuessa. 

Mun pieni pää yrittää selittää tätä ilmiötä silä, että oon syönyt niin kovin paljon enemmän suolaista kuin ennen, mä olen vain turvoksissa. Syönyt paljon ja todella turvoksissa. Eihän mun sormus edes lähde pois mun sormesta. Asiaa olen yrittänyt auttaa juomalla tänään jo kohta parisen litraa vettä. Viimeisen parin viikon aikana en ole juonut vettä kuin ehkä yhteensä kolme lasillista. Aivan liian vähän.

Syönyt aivan liikaa. Saanut liikaa suolaa JA sokeria. Ei ihme että turvottaa. Kaipasin koko ajan arkeen ja siihen normaaliin ruokarytmiin, tuttuun ja turvalliseen + terveelliseen.

Ja tänään, kaiken tämän herkuttelun jälkeen huomasin, että radikaalit muutokset ei olekaan välttämättä kovin hyväksi. Oltiin nimittäin H:n kanssa kaupungilla, ja aamulla syömäni ruispuuro mansikalla ei riittänytkään. Söin täysjyväkeksin juuri ennen lähtöä. Kaupungilla ensin huomasin vatsani kurisevan. Ajattelin, ettei se haittaa mitään. Eikä haittaisikaan. Mutta... Mulle iski aivan järkyttävä olo. Heikotti, tärisytti, kylmänhiki valui otsalla, huimasi, sydän tykytti kuin pikajuna... 

Mun pieni pää koittaa nyt selittää tuon sillä, että kaiken tämän parin viikon verensokeritason heilahtelujen jälkeen se ilmoittanee mulle paljon herkemmin siitä, että se laskee. Mikäli tuota tulee useampaan kertaan, täytyypi miettiä uudelleen. Nyt koitan siis totutella siihen ihanampaan tuttuun ja turvalliseen syömiseen ja ruokarytmiin. Welcome home.