Sivut

tiistai 29. tammikuuta 2013

Se tapahtuu sittenkin, vai tapahtuuko?

Mä en nyt voi uskoa tätä todeksi! H otti lauantaina kuvat musta aivan kuten silloin alkuun. Nyt vasta tänään laitoin ne vierekkäin ja vertasin. En voi uskoa, mutta itse näen kuvassa muutoksen! Ehkä mun pitäis nyt miettiä kaksi kertaa ennen kuin laitan kuvaani tänne.... Mutta kiusaus on suuri, josko mun omat silmät valehtelee sittenkin. Kyllähän mulla on hoikistunut olo, ja tuntuu housutkin löystyneen... Harmikseni alkuun otettiin kuvat vain edestä, nyt tosin lauantaina otettiin sekä sivusta että takaa myös. Jatkossa näin.

Harmittaa ihan etten päässyt tänään nyrkkeilemään, kun pakkopullana iskeytyi tutkimusartikkelianalyysin tekemistä, palautus olisi ylihuomenna. En tosin saanut kovin paljoa aikaiseksi, en jaksanut keskittyä englanninkieliseen artikkeliin kirjoittaakseni siitä analyysia suomeksi. Lähdin koiran kanssa ulos, ja huomasin miettiväni, että menisinkö sittenkin pidemmän lenkin, johon itselleni sitten totesin, että ei nyt näin myöhään enää, eiköhän se tunti kävelyä päivässä riitä. Joku päivä voisin kyllä todella kävellä pidemmän lenkin.





Mutta, ennenkuin jänistän..... (EI HERKIMMILLE!)









 Omat silmäni näkevät eroa, jolleivät vallan valehtele. Käsivarretkin näyttäis hieman pienentyneen, vaikka tosin suurin muutos on tossa vyötärö-vatsa-lantio akselilla....

Tyytyväisyys omiin valintoihin

Aamulla heräsin jälleen hieman ennen kuutta. Ei ollut enää samanlaista taistelua päästä hereille, vaikka oli nukkunutkin hieman vähänlaisesti. Koiran kanssa lähdin tyhjällä vatsalla lenkille, eikä sitä vissiin oikein innosta tämä elämäntapamuutos - sitä sai vetää perässään jo vartin jälkeen. Joka aamu se vilkuilee jokapuolelle, ihan kuin pelkäis jotakin. Noh, saanee luvan tottua pikkuhiljaa tuohon aamuiseen puolituntiseen.

Aamiaiseksi söin eilen kaurapuuroa, johon pistin pakastemustikoita ja sokeritonta mehukeittoa. Tänä aamuna vaihdoin kaurapuuron ruispuuroon. Lounaaksi kasvisgratiinipataa ja leipää, sama tänään. Ruoka oli onneksi maukasta, johon H:kin totesi, että hyvä ettei mennyt hukkaan raha ja vaiva. Ensimmäiseksi kasvisgratiinintapaiseksi harvinaisen hyvää tulikin.

Eilen pääsin vielä töiden jälkeen uimaan, ja puoli tuntia uituani osallistuin vielä 45minuutin vesijumppaan. Vesijumpan vetäjä päästi minut kokeilemaan ekan kerran ilmaiseksi, kun tokaa kertaa vasta koko uimahallissa ja en tiennytkään vielä että jumpasta tulisi maksaa ohjausmaksu erikseen. Kiitokset vaan vetäjälle, kun sain ilmaiseksi mukaan tulla, jumppa teki kyllä hyvää ja voisi vakaasti harkita käyvänsä vesijumpassa useastikin.

Illalla jaksoin vielä lähteä puolen tunnin lenkille, jonka jälkeen käytiin kaupassa. Ostin magnesiumlisän, josko siitä olis apua tohon liikunnan aikana kramppaavaan jalkaan. Sorruin myös ostamaan uudet urheilukamppeet, mustaoranssit steamin housut, topin ja hupparin. Aamulla lenkillä totesin, kuinka hyvä huppari onkaan, pehmeä ja lämmin. Uimalasitkin tarttuivat mukaan ostoskärryyn.

Tänään täytyy tyytyä pelkästään tunnin kävelyyn, kouluhommat vaatii tämän päivän huomion totaalisesti, vaikka mielitekona olis mennä nyrkkeilemään tänään. Torstaina sitten. Huomenna ennen työvuoroa jälleen uimaan.

En voi nyt muuta sanoa kuin sen, että olen ylpeä siitä, että olen jatkanut tätä elämäntapamuutosta näin pitkään, ikinä koskaan ennen en ole saanut ylläpidettyä näin pitkään tällaista päätöstä. Liikun enemmän, syön paremmin, nukun paremmin ja paino putoaa (hitaasti mutta varmasti, at least I hope so). Housut tuntuvat yhäkin vaan löysiltä, ehkä en kuvittele sitä, vaan joku hyötykin tästä oikeasti on ja niistä pudonneista muutamasta sadasta grammasta.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Väsymystä ja palelua...

Viikko meni ihan hyvin, oon ylpeä siitä, että tuli oikeasti joka päivä 10000 askelta arkena ja tuli käytyä uimassa sekä nyrkkeilemässäkin. Paino oli pudonnut lauantaina punnituksessa 600g, ja jostain kumman syystä halusin mittailla uudelleen viikon jälkeen, ja oli lähtenyt senttejäkin muutamia. Viikonloppu on mennyt nyt ihan palkkatöissä, ja tuntuu että näillä työajoilla en saa askelia edes täyteen saati sitten kerkeä muuten liikkumaan. Paitsi että työ itsessään on melko fyysistä, tulee hikoiltua ja hengästyttyä töissä, ja huomasinkin että nyt aamulla herätessä oli rintalihakset ja haba kipeänä. Oikea reisi on ollut kipeä torstaisesta nyrkkeilystä asti, ja toisaalta ihan hyväki nyt hieman lepäillä, kun tullut arkena joka päivä käveltyä tunti ja kahtena päivänä muuta liikuntaa myös. Ehkä vaadin itseltäni vielä liikoja askelien suhteen, ei kuitenkaan joka ikinen päivä ole mikään pakko saada sitä 10000 askelta, vaan joskus voi ihan levätäkin.

Syömiset on menneet hyvin myös, tosin perjantaina ja eilen tuli hieman herkuteltua, mutta eihän se sinällään haittaa kun se tuli tehtyä kohtuudella.
Tein eilen vielä viikon eväsruuaksi kasvispossupataa, josta sitten tosiaan riittääkin koko viikolle ruuat.

Harjoittelussa perjantaina ohjaaja viestitti olevansa huolissaan mun jaksamisesta. Kuulemma olen niin kovin väsyneen olonen välillä töissä, että hän oli alkanut miettiä jaksanko olla siellä. Vakuutin jaksavani, ja rupesin miettimään että syönkö kuitenkin liian vähäisesti vai mistä se tulee, että väsyttää harjoittelussa välillä niin, että hyvä kun silmät auki pysyy. Paleltaa myös, tosin koko rakennus on vetoisa, olen syyttänyt sitä. Mutta ku miettii, palelu ja väsymys kertois jostain muustakin. Täytyypä viikon verran taas tsekata vähän kaloreita että kuinka paljon sitä tuleekaan päivässä, ettei oo liian vähän.

Tippuis tuo painonhiivatti nopeammin!

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Ei ihankaan normipäivä

Olen kyllä nyt tyytyväinen itseeni! Eilen tuli extempore-ehdotus ohjaajaltani, että josko tulisin iltavuoroon, johon sitten suostuin. Sain sitten päähänpiston; mitä jos menisin uimaan aamulla ennen harjoittelua. Kävin ostamassa uimapuvun, koska en oo omistanut moneen vuoteen kunnollista. Löysinkin hienon Icepeakin mustapinkin uikkarin, sovituskopissa totesin H:lle että kappas kun selkämakkarat näkyy avonaisesta selkämyksestä. H vain totesi, että niinhä ne näkyis vaikka olis bikinit, jotka kyllä omistan vaikken olekaan käyttänyt niitä pitkiin aikoihin, ainakaan urheilutarkoitukseen.

Illalla vielä mietin, että mahtaakohan into säilyä siihen aamukahdeksaan, jolloin pitäisi nousta lämpimästä sängystä... Kello soi, ja mieliteko loikata takaisin sängynpohjalle oli suuri, mutta mä selätin sen! Lähdin vieläpä puolen tunnin lenkille koiran kanssa ennen lähtöä uimahalliin. Uiskentelin sitten kilometrin verran, ja saunoin hetken, laitoin itseni työkuntoo ja lähdin. Olo oli kohtuullisen virkistynyt ja hyvä. Töissä sitten juuri ennen vuoron alkua söin lounaan: pinaattikeiton ja ruisleipää kasvisten kera, juomana sokeritonta mehukeittoa. Päivällisenä kanasalaattia.

Työpäivä on tosin ollut hieman tylsähkö, (ainakin kun työaikana blogia kirjoitan) tekemistä ei oikein ole ja opiskelijana vielä vähemmän, plus vielä se, että oma ohjaaja sitten sairastuikin ja on poissa töistä. Täällä ollaan oltu reiluja muina päivinä, joten toivon hartaasti, että pääsen ajoissa pois, että sais käydä vielä H:n kanssa kävelyllä. Näkeminen jälleen vähissä varsinkin tänään, minä illassa ja H yövuorossa. No, viikko jo puolessa.

Huomenna olis tarkoitus mennä kuntonyrkkeilytreeneihin H:n siskon kanssa, saa nähdä kuinka työpäivän jälkeen jaksaa. Selättäis iltapäiväväsymyksen ja koittais omien rajojen mukaisesti liikkua. Mulla vähän ollut se ongelma et sit ku on menny, on repiny liikaa ja melkein pyörtynytkin paristi, ja jalka krampannut, kun on liian kovilla tehoilla vetänyt huonoon kuntooni nähden. Ketut muiden mielipiteistä, että läski mikä läski, mutta minäpä otan oman kunnon mukaisen treenin, kuitenkin hikoillen ja hengästyen, josko se kunto kohoaisi niin, että ei tule hetkiä jolloin maa keikkuu liiaksikin asti treenaten ihan samalla tasolla, kuin muutkin. Lets face the fact - mun kunto on huono, kun ei oo liikkunut edeltävään pariin vuoteen kovinkaan paljon (lue: lähestulkoon ollenkaan), eikä se siitä parane jos treenaan itteni tappiin ja harrastus jää siihen et tuntee ettei kykene.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Mistä se tuli..?

Rupesin miettimään sitä, kun oon kuullut, että pitäis ymmärtää ne tekijät mitkä on päästäneet tän kropan tähän ylipainon tilaan, että vois siitä päästä eroonkin... Ajattelin sit jakaa tämänkin, tosin pitkä sepustus varmaan, mutta saanpahan ajatukseni ulos.

Muistan aina olleeni pyöreähkö, ainakin mitä on alakoulussa haukuttu lihavuudesta. Nyt kun katon kuvia itsestäni joskus vuodelta nakki ja papu, totean vaan itselleni, että en todellakaan ollut läski. Josko sillon olis sen ymmärtänyt, eikä olis kuunnellut muiden puheita, olisinko tällainen?
Ala-asteella, olisko ollut kuudennella luokalla painoin muistaakseni 75kg. Tämä painui mieleen, koska muistan sen hetken, kun terveydenhoitaja sanoi mulle, että sun pitää tyttökulta alkaa laihduttaa, koska tota painoa on liikaa. Nyt kun mietin noita sanoja, suivaannun todella, ei voi sanoa teinitytölle, että hänen pitäisi laihduttaa! Siinä olis jo aines alkavalle syömishäiriölle, kun 12-v mitään konkreettista tietämättä alkaa laihduttaa, tosin minä tuittupäänä sivuutin tämän olankohautuksella. Olinhan kuitenkin jo pitkä 12-vuotiaaksi, mutta silti painoa oli todella liikaa, sitä en kiellä.
Meillä syötiin hyvin. Ehkä vanhemmatkin tottuivat parempaan, kun heillä tulotaso taisi nousta juuri noihin aikoihin, ja sitten syötiinkin enemmän ja noh, ehkä huonolaatuista ruokaa. Tietty myös lapsen omat valinnat karkeista saivat tietty aikaan jotakin painon suhteen. Liikuttua tuli kyllä huomattavasti enemmän kuin vaikka vuosi sitten.

15-16vuotiaana olinkin sitten varmaan hoikimmassa kunnossa missä oon ollut, 85kg muistan painaneeni. Sen jälkeen hidasta ja varmaa nousua tähän päivään asti. Syy siihen on tiedossa. Rankat asiat tuli eteen 15-vuotiaana kun koki väkivaltaa "seurustelusuhteessa" ja siitä sitten kehittyi traumaperäinen stressihäiriö, jota hoidettiin vasta 2010 lopusta alkaen. Kehitin itselleni niin paljon tekemistä kuin mahdollista, lukion suoritin ennätysvauhtiin kahdessa vuodessa ja sen jälkeen koko ajan tehnyt jotakin. Parisuhde joka alkoi 16-vuotiaana oli myös yksi syy/seuraus painonnousuun, sitä tuli syötyä milloin mitäkin ja liikuttua todella vähän. Tuli syötyä pahaan oloon ja ahdistukseen enemmän, kuin laki sallii ja maha vetää. Siitä se kai on tullut.

Viime vuosi oli aika pitkälti ongelmien ratkomista ja kävin terapiassa selvittelemässä tapahtumia vuodelta 2006-2007. 2012 oli kyllä itselle yksi maailmanlopun vuosi, jos nyt oikein rehellisiä ollaan. Avioero, muutto, uusi suhde, oikeudenkäynti.... Joka sai itseasiassa vasta eilen päätöksensä, ja syytteet hylättiin näytön puutteessa. No, sen siitä saa kun 15-v pelkää auktoriteetteja ja ei oikein edes ymmärrä mitä on tapahtunut. Tosin oon vaan tyytyväinen tuohon, eipä tarvitse hoviin lähteä.

Syksyllä itkin äidilleni sitä, etten koskaan tule pääsemään normaaliin elämään kiinni - 2006 alkanut kokoaikainen ahdistus vei voimat ihan täysin. Oikeudenkäynnin jälkeen tilanne muuttui. Myös uusi parisuhde, jossa arvot ja koko paketti on kunnossa, auttoi mua pääsemään ylös suosta. Nyt voin vihdoinkin sanoa, että tunnen oloni oikeasti henkisesti hyväksi, matkaa varmaan on vielä. Terapia päättyi vuoden vaihteessa ja tunnen pärjääväni omillani.

Ei ahdista. Elämä maistuu. Ehkä sekin on syy siihen, miksi nyt alkanut elämäntaparemontti on kestänyt pidempään, kuin kaksi viikkoa. Tästä kaikesta saan kiittää itseäni, sekä myös vanhempiani, että läheisimpiä ystäviäni ja miestäni. H on antanut mulle uskon miehiin takaisin, ex-mieheni oli vielä pikkupojan kengissä joka tarvitsi äidin, eikä vaimoa ja minä sen hänelle annoin kuvitellen, että näin on oikein. Nyt tiedän ainakin suunnilleen, mitä terve parisuhde on, mulla on hyvä olla ja samoin H:lla.

Nyt eilen saadun päätöksen jälkeen on hyvä jatkaa elämää ja jättää itseä kuormittaneet tekijät taakseen.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Asennemuutoksia...

Summa summarum, painoo tuli sit viikon aikana 400g lisää, josta sain pienen huonon fiiliksen lauantaina... Kirosin aikani, kunnes otin mittanauhan ja mittasin itseäni hieman, kolme viikkoo sitten otin mitat vyötäröltä, lantiolta, reidestä, kädestä ja rinnanympäryksestä. Noh, se sanoikin toista, nimittäin yhteensä 14cm on kadonnut johonkin! Niinkuin Patrick Borg toteaa rentoa painonhallintaa-kirjassaan: älä mittaa painoa vaan vyötäröä. Paino kuitenki saattaa heitellä nestetasapainon muuttuessa kilon tai kaks sinne tänne, mut todellinen laihtuminen näkyy siinä mitassa vaikka vyötäröltä, miksei muualtakin. Eli siis tosiasiassa tää onkin nyt niin, et jotain tapahtuu mun kehossa vaikka painossa ei suuria tapahdukaan. Lohduttavaa!

Jankutin myös itselleni sitä, että tästä ei pidemmällä aikavälillä oo haittaa että syön hyvin ja liikun, joten ei oo syytä lopettaa tätä vaikka painossa ei tapahdu isoja muutoksia heti. Mun kaikkitännehetinyt-asenne sai kolahduksen, mut josko se parantais tätä kärsivällisyyttä hieman.

Tuli viikonloppuna herkuteltuakin, vanhempien kyläilyn kunniaks leivoin tiikerikakun ja onneks oli vanhemmat tuhoamassa sitä, koska ei olis muuten kyllä tullu kevättä siitä, et oltais H:n kanssa yritetty koko kakku mättää naamaan... Sen takia en enää leivo usein. Koska kun on vaan kaks ihmistä syömässä jotain, mikä ei kyllä pakastimesta tykkää, se on pakko heittää pois osa tai mättää massu täyteen ja sen jälkeen kirota et pitikö leipoa. Mieluummin tilanteisiin jossa on muitakin syöjiä kuin me kaksi. Tai sitten jotain, mikä säilyy hyvänä pakkasessa.

Mutta, lisää hyviä uutisia, viime viikolla lähes joka päivä askelkertymä oli 10000 tienoilla, joten hyvin menee. Tästä on hyvä jatkaa!

lauantai 12. tammikuuta 2013

Suprise, suprise!

Oi herranjestas mikä viikko. Harjoittelussa on mennyt hyvin, tosin kyllä silmät luppasee välillä, kaipa se kolmen viikon loman jälkeen tommonen kuudelta herääminen aiheuttaakin tollaista. No, viikosta on selvitty kuitenkin. Eikä tuo aamuherääminen ja väsymys tehnyt tästä viikosta hurjaa, vaan muut tapahtumat. H:n eksä on piinannut sekä häntä, että mua, että koko H:n perhettä ja sukulaisia, kaikenkukkuraksi vielä myös mun eksää. Hän on diagnosoinut H:lle jos jonkinmoista, ja levittelee näitä meidän lisäksi julkisesti sosiaalisessa mediassa, väittäen että me kaikki haukumme häntä sekä sitä, ettei hän ole tehnyt mitään pahaa. Että joo, sellaista.

Eilen mietin kotiin ajaessani, että ei voi olla mitenkään mahdollista, että olisi paino pudonnut tällä viikolla. Oon syönyt ohjeideni mukaan, hyvin ja terveellisesti, melko kasvispainoitteisesti. Maanantaina ja tiistaina sorruin sitten syömään pienen muffinssin molempina iltoina, ja keskiviikkona hieman sipsejä (max. kourallinen) ystävän luona. Ajattelin, että nyt huomenna vaakalla käydessä ei saa pettyä jos paino ei ole pudonnut. Olen ylpeä, että olen käynyt useampaan otteeseen kävelyllä. Tällä viikolla askelkertymä päivässä on 6000-7000 välissä, joten aktiivisuus tällä viikolla noussut viime aikoihin nähden. Koira on ainakin tyytyväinen.

Astuin vaakalle aamulla. Se näytti 110,8! Sehän tarkoittaa sitä, että paino on jonkin verran pudonnutkin! Halleluja! Yritetään pysyä samalla linjalla tästä eteenpäinkin. Eikä se tunnu vaikealta, sen takia se olikin niin yllätys, että paino on laskenut. Äidillenikin mainitsin, että vaikkei paino laskisikaan niin ainakin syön terveellisesti ja yritän parantaa omaa aktiivisuustasoani askel askeleelta aktiivisemmaksi. Tästä on hyvä jatkaa.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Töppöstä toisen eteen vaikka epäilyttääkin...

Tänään alkoi odotettu työharjoittelu mielenterveyspuolella.. Jännittävää oli, mutta myös mukavaa. Henkilökunta osastolla oli aivan loistava, ottivat hyvin vastaan tyhmän pikku(-ison) opiskelijan. Myönteisempi kokemus kuin odotin, plussat siitä! Ei vaan oikein kehdannut vielä tiloissa kulkea, joten eväät jotka otin (purjoperunasosekeitto, ruisleipä kasviksilla täytettynä, jogurtti) jäivät suurin osin syömättä, ja söin pelkän leivän. Taukohuoneesta ei löytynyt mikroa, ja päädyin siksi lounaaksi syömään leivän jonka aamulla silmät ristissä väänsin. Loppujen lopuksi mikro löytyi ns. "raportti"-huoneesta, joten huomennapa tietää missä ruokansa lämmittää.

Tälle viikolle työvuoroiksi tuli aamuvuoroa ja perjantaille iltavuoro. H:lla on iltavuoroa tämä viikko, joten näkeminen on kortilla, ja sitä tulee pääosin vietettyä itsekseen aika töistä pääsyn jälkeen. Se on ollut aika-ajoin ongelma - syömisen kannalta. On niin tottunut siihen, että syödään yhdessä, ja omia touhustellessa sitä ei kelloakaan katso ja nälän sivuuttaa "en mä vielä, ihan kohta syön", kunnes tulee päänsärky ja sitten on pakko syödä ja kaatua sänkyyn. No, eipä tänään! Söin päivälliseksi salaatin, jossa itsetehdyt lihapullat lisukkeena katsellen Gilmoren tyttösiä.

Saatoin syksyn aikana valita H:n iltavuorojen aikaan käyttää koiran takapihalla ulkona. Käytännössä se oli siis sitä, että koska H käytti koiran aamulla ulkona (mun lähtiessä kouluun tai töihin) niin en liikkunut päivisin paljon ollenkaan. Naurahdin itsekseni - kyllä - itselleni ja valinnoilleni. Vetäisin vaatetta päälle, löin napit korville ja lähdin nauttimaan kirpsakasta pakkasesta koiran kanssa ulkoillen. Ja vielä tulin valinneeksi pidemmän reitin, kuin normaalisti. Ehkä siitä voi olla jo ylpeä.

Oon käyttänyt nyt askelmittaria puolisentoista kuukautta. Keskiarvoisesti päivässä mulla tulee noin 4000 askelta, joten se on aika himputin vähän. Oon yrittänyt vähän (pikkuhiljaa - ei koko kakkua kerralla -mentaliteetilla ...johan oli metafora taas...) lisätä päivittäistä askelkertymää ja nyt se heiluu siinä 6000 paikkeilla. Mistä ihmeestä mä löydän ajan siihen 10 000? Siitä, että lakkaan keksimästä tekosyitä. "Siellä on kylmää ja liukasta" - laittaa tarpeeksi päälle ja onhan ne piikkipohjallisetkin olemassa tai nuo kunnon kengät tossa odottamassa. "Mua paleltaa ja väsyttää" - no varmaan, mutta kun lähtee, tulee lämmin ja väsymyskin helpottaa hetkeksi...

Vaikka olen nyt saanut ruokavaliotani kuntoon (lisännyt kasviksia runsaalla kädellä, ateriarytmi, annoskoot yms), ja saanut lisättyä päivittäistä askelmäärää hitaasti mutta varmemmin ylöspäin, silti mua epäilyttää. Putoaako muka mun paino tällä? Eikös painon pudottamisen pitänyt olla raskas homma? No kaikella järjellä ajateltuna kyllä - näin syömällä (ruokavaliota jatkamalla) ja liikuntaa pikkuhiljaa lisäämällä mun pitäis laihtua. Ei ehkä kilo viikossa tahtia, mut kai sitä olis tyytyväinen, kun olisi vuoden päästä vaikka sen vain 20kg kevyempi....

perjantai 4. tammikuuta 2013

Laihduttamisenko pitäisi olla ydinfysiikkaa?

Oon tässä miettiny muutaman päivän sitä, että miten niin monilla onkaan käsitykset ihan väärissä kantimissa (itsellänikin ollut) laihduttamisen suhteen. Koitetaan rääkätä itseämme kaikenmaailman dieeteillä, jotka lupaavat painon putoavan ilman nälkää tai painon putoavan ihan kuin itsestään tms. Mainoslauseet dieettiravintolisävalmisteissa ja ihmedieeteissä luoaavat kaiken maan ja taivaan väliltä. Onko siihen sitten uskominen?

Varmaan jokainen on joskus haaveillut mainoslauseiden lupaamasta tavasta pudottaa painoa. En väitä etteivätkö nämä toimisi, monikin varmaan kokeillut kaikenlaista CLA:sta kaalisoppadieetteihin ja saanut painonsa putoamaan, aivan varmasti joku on siinä onnistunut. Loppujen lopuksi kuitenkin hyvin mahdollista, että dieetin jälkeen kilot hiipivät takaisin korkojen kera. No miksi hiivatissa niin kävisi?!

Mun näkemys asiaan on seuraavanlainen: dieetti on aina VÄLIAIKAINEN ratkaisu. Mitä tapahtuu dieetin jälkeen? Palataan siihen samaan arkeen mitä oli ennen dieettiä. Miksi sitten sillä muka kilot tulisi takaisin? Koska käsityksemme terveellisestä syömisestä on yksinkertaisesti jollain tavalla vinkurallaan.

Mistä ihmeen mörrimöykyn kolosesta se ylipaino on hiipinyt näkösälle? Omalla kohdallani vastaus on selkeä. Tietoa ei ollut tarpeeksi, tai vaikka tietoa olisi ollut, jonkin verran, sitä ei sitten osannutkaan soveltaa teoriaa käytäntöön. Ja joku kysyykin, että miten kuvittelen nyt muka tietäväni kaiken. En kuvittele. Tiedän sen, missä olen omalla kohdallani toiminut väärin.

Ensiksi, olen syönyt liian energiapitoista ruokaa, ja sitäkin mahdollisesti liikaa. Toiseksi, ruuan laatu jota olen syönyt, on ollut vaihtelevasti todellakin, liioittelematta syvältä. Kolmanneksi, olen kuvitellut syöväni oikein, kun olen muuttanut ruokavaliota, vaikka tosiasiassa sitä hyvääkin ruokaa syönyt liikaa. Silmät ja suu syö enemmän kuin vatsa tarvitsee.
Loput onkin sitten omalla kohdallani liika stressi, univaikeudet ja muu elämänlaatu.

Vastaushan on ihan selkeä. Syö oikein eikä liikaa niin laihtuu. Seuraavana kuitenkin voi tehdä virheen; syö aivan liian vähän, koska kuvittelee, että se on oikein ja oikea määrä. Sitten kirotaan ja kärvistellään nälässä ja syödään kaalisoppaa johon kyllästyy nopeammin kuin ehtii sanoa kaalisoppa. Vastaus on kuitenkin juuri se minkä esitin. Mutta ei nälässä kärvistellen ja kaalisoppaa ykäämiseen asti. Kun ravitsemusterapeutti tai joku muu asiasta tietävä tulee ja sanoo sen että pitäisi syödä vähemmän, näin tapahtuu, koska; laihduttaja kuulee syö vähemmän ruokaa. Mitä oikeasti tarkoitetaan, on se, että syö vähemmän energiaa, tässä tapauksessa vaikka kaloreita.

Kuka ihme jaksaa laskea kaloreita koko loppuelämänsä?! Ja tällekin mietteelle ammatilaiset pudistelevat päätään, ei kaloreita tarvitse koko loppuelämää laskea, ja nyt myös minä. Vaikka nyt melkein orjallisesti olen laskenut syömäni ruuan kaloreita, tiedostan, että ensinnökin se ei ole kovin tarkkaa, vaan suuntaa-antavaa. Mun ajatus on se, että jonkun aikaa kun lasken niitä kaloreita, opin vihdoinkin hahmottamaan oikean määrän ruokaa, ja ehkä jopa sen oikeanlaatuisen ruuan, jolla olen kylläinen mutta laihdun.

No, tästä tulee kilometrin mittainen jos jatkan vielä, ja sitähän riittäisi! Lyhyestä virsi kaunis vai miten se nyt menikään? Aiheesta saatan jatkaa vielä pariinkin otteeseen...

Joulu ja uudenvuoden alusaika menikin aika hyvin siihen, että kun lakkasi laskemasta kaloreita, tuli syötyä varmaan ihan liikaa. Kerpele. No, mitäs tuosta, ehkä ensi jouluna sitä sitten osaakin jo tosissaan noudattaa omaa neuvoa: kaikkea kohtuudella. Vähemmän kuitenkin söin kuin monena muuna jouluna! Paino hiipi takaisin heti 112.5 kiloon ja siihen viin vaan sanoa sen, että no sehän tiedettiin. Äsh!

Uudenvuoden lupauksenani on nyt siis todella muuttaa elintapojani totaalisesti. Ruokavalio, liikunta, päivärytmi ja muuta kohdilleen ja mikäli onnistun, hartaasti toivon, että vuoden päästä olen ainakin 10-20kg pienempi minä.

Hyvää alkanutta vuotta 2013 kaikille!