Suhde ruokaan?

Töissä yks ilta kun kävelin asiakkaan luokse, ohitseni käveli kaksi tyttöä koiran kanssa. Ikää heillä oli varmaan 10-12 vuotta. Silmiini pisti toinen näistä tytöistä. Vaikka olen itse ollut pyöreä lapsena ja tiedän että nyt puhun todella ilkeästi, se tyttö oli lähestulkoon sairaalloisen lihava. Valitti kaverilleen kuinka ei jaksa kävellä ja posket punoittivat kovin. Okei, poskien punoitus voi olla vain ihan muustakin kuin ylipainoisen tytön kävelystä, mutta silti. Ei siihen kuntoon päästä noin vaan. Taustojahan minä en tiedä, ja siksi on inhottavaa moralisoida. Vaikken minä tätä tyttöä moralisoikaan, vaan ehkä hänen vanhempiaan jos jotakuta.

Voihan ylipaino johtua monestakin syystä, mutta silti tuo kohtaaminen pisti mut ajattelemaan. Mä en halua että mun lapsi joskus sit kun sellainen mulle suodaan, saa osakseen haukkumista tuollaisen ylipainon vuoksi, en halua lapseni olevan erityistarkkailun alla kouluterveydenhuollonkaan puolesta.

Yksi askel siihenkin suuntaan, että joskus voin opettaa lapsilleni terveellisen suhtautumisen ruokaan ja liikuntaan on se, että ensin teen sen itse. Opettelen elämään terveellisesti ja teen pieniä valintoja sen saavuttamiseksi, jotta sitten joskus mulla on helpompaa opettaa terveellisiä elämäntapoja mun jälkikasvulle. H on täysin samaa mieltä mun kanssa.

Eikä se epäterve suhtautuminen ruokaan ole pelkästään vanhempien kasvatuksen tulosta, vaan myös isovanhemmat ja koulu, niinkuin myös kaveritkin antavat lapselle vaikutteita. Jos "kaikki muut" käyvät koulun jälkeen ostamassa välipalaksi karkkia ja sipsejä, miksei oma lapsi haluaisi myös.

Luonnollisesti tämän kautta mietin myös omaa suhtautumistani ruokaan ja herkkuihin. Kyllä se ruoka ja herkut oli joskus mulle mitä suurin nautinto, eikä se ole ihme. Siitä sai mielihyvää, miksei siis lisää, uudestaan? Muistan kyllä sen ajan, jolloin palkitsin itseäni normaaleista asioista kuten siivoamisesta ja onnistuneista asioista. Muistan kyllä, kuinka ahdistuneena ja masentuneena ainoa lohtu päivässä oli massiivinen jäätelöannos, sipsipussi taikka levy suklaata. Ja kun sen hyvän olon jollain saa aikaan siinä sumuisessa olotilassa, siitä ei tee mieli luopua. Riippuvuutta? No ainakin psyykkistä jos ei muuta. Jep, kylmä totuus jota en peittele enää keneltäkään. Mitä hyötyä siitä olisi?

Nyt kun on tehnyt töitä sen eteen, että eläisi terveellisesti, alkaa suhtautumiseni ruokaan ottaa uusia ulottuvuuksia. Vielä tulee hetkiä, joina ajattelen "rankka päivä, nyt olen ansainnut…". Siihen on onnekseni tullut muutos, kun tiedostaa mitä suuhunsa pistää, on helpompi noina hetkinä tukkia sen sisäisen äänen leipäläpi tukkoon. Tai sitten jos sitä kuuntelee, osaa heittää järjen äänen mukaan soppaan ja valita paremmin. Ilo se on pienikin, eikö?

Kohta oon ollut kaks viikkoa mun ihanaisen PT:n ohjeiden mukaan ruokaillut, ilman sokereita ja huonoja hiilareita. Mielitekoja ei ole näkynyt, ja tuntuu että jo tässä kahdessa viikossa mun suhtautuminen ruokaan on muuttunut enemmän kantaan "polttoainetta" kropalle, tosin mielettömän herkullista sellaista. Oon ihan rakastunut erilaisiin kasvissekoituksiin. Ja se jos mikä saa mun mielen nousemaan uusiin sfääreihin, kun nautiskelen mieluummin kesäkurpitsaa ja munakoisoa paistettuna lihan, kalan tai kanan kera kaiken karkin, sipsin, suklaan ja jäätelön sijasta. Mainittakoon vielä roskaruoka. Jaksankin paljon paremmin.

Nopeista ja huonoista hiilareista tulee lähinnä veltto ja väsynyt olo. Nyt jaksaa käydä salilla, ilman sitä ainaista sisäisen äänen jankuttamaa tekosyyryöppyä.

Tosin, tänään en päässyt käymään salilla, sillä piti käydä lääkärissä silmän oireilun vuoksi, ja tämä päivä olikin sitten sairaslomaa. Tämä korvattakoon huomenna töiden jälkeen kunnon salitreenillä!!