Liikuntakasvatuksen osuus valintoihin?

Voihan liikunta sentään. Eilen illalla aloin miettimään nykyistä tilannettani verrattuna entiseen. Mähän liikun 100% enemmän kuin ennen. Ennen hyvä kun meni edes päivittäin koiran kanssa ulos, kun mies hoiti suurimman osan ulkoilutuksesta. Siinä se liikunta sitten olikin. Nyt käyn salilla, ja kävelen koirien kanssa, melko runsaastikin ainakin entiseen verrattuna. Enkä yksinkertaisesti halua enää tinkiä yhtään siitä, lähdenkö liikkeelle vai en. Hartia/niskaseudun jumitukset on helpottaneet huomattavasti kun olen käynyt salilla, ja liikkunut. Selkä ei ole jatkuvasti kipeä. Ei ole saamaton ja väsynyt olo koko ajan kun liikkuu. Miksi siis jatkossakaan tinkisin siitä?

Sedälläni ja hänen puolisollaan on mielettömän hyvä kasvatusmenetelmä heidän lapsilleen, jota aion kyllä itsekin käyttää. He ovat avokkinsa kanssa päätyneet sille linjalle, että jos lapset haluavat pelata video/tietokonepelejä, ensin täytyy olla ulkona leikkimässä tietty aika, jotta ansaitsee ajan pelikoneen ääressä. Eikä riitä pelkkä istuskelu. Setä on myös itse laihduttanut huiman määrän kiloja, ja liikkuu nyt lähes himoliikkujan määrän. Aamulenkki kaupungin ympäri kuuluu perusohjelmaan. Kunnioitan suuresti hänen kasvatustapaansa ja hänen saavutuksiaan. Ikäänkuin olisi jonkinlainen roolimalli. Omat vanhempani eivät käyttäneet vastaavaa metodia, enkä liikkunutkaan vapaa-ajalla kovinkaan, ajoin kyllä matkoja pyörällä ja leikin ulkona, siinä se sitten olikin. Ei ollut vanhemmillanikaan aikaa liikkua, joten ei sit esimerkkiä ottanut heistä. Nykyään on ilo tietää, että hekin liikkuvat paljon enemmän ja ovat kumpikin hoikistuneet huomattavasti viiden vuoden takaiseen tilanteeseen nähden.

Omille lapsille terveen ruokavalion opettamisen lisäksi aion opettaa myös tervettä suhdetta liikuntaan. Toivon todella, että sitten joskus kun lapsia tulee, heillä myös koulun liikunnanopettajat ovat yhtä kannustavia ja hienoja ihmisiä kuin mulla on ollut, poikkeuksia lukuunottamatta. Ala-asteella oli kaksi eri liikunnan opettajaa, jotka kannustivat hurjasti ja sanoivat että riittää, kun yrität todella. Vihasinhan minä monen tavalla koululiikuntaa, mutta liikunnanopettajan kannustus riitti siihen, että jaksoin olla siellä, eikä siinä nyt kovin montaa vaihtoehtoa ollutkaan. 

Yläasteen aloittaessani luokanvalvojani oli meidän liikunnanopettaja, ja hän myös osasi kannustaa. Mutta, muistan ensimmäisen juoksutestin, mahtoiko olla 1500m juoksu, jota ennen tämä kyseinen liikunnanopettaja sanoi ettei kukaan koskaan ole jättänyt sitä kesken. Yritti vain kannustaa, että kyllä te pystytte siihen... Tiesinhän minä, etten mä kykene juoksemaan koko matkaa millään ja tuo lause jäi kummittelemaan luoden mielettömän paineen "mun on pakko jaksaa". Sitten kun kaverit menivät kierrosta/kahta edellä, alkoi turhautuminen iskeä. Kun olin yksi viimeisistä joka vielä oli matkalla, alkoi ahdistaa aivan mielettömästi. Mulla oli vielä kierros jäljellä, kun kaikki muut olivat valmiina. Siihen se sitten jäi. Ahdisti niin mielettömästi, että lysähdin maahan ja itkin lohduttomasti. Nyt olin ensimmäinen joka jätti sen kesken ja saisin osakseni hurjat haukut. Muuten opettaja oli aivan loistava, ja tuo on ainoa huono muisto hänen tunneiltaan, ja tietty kiusattuna siitä sai sitten kuulla aivan mielettömästi ikätovereilta. Miten olisinkaan voinut juosta samaan tahtiin kuin muut, kun en edes osannut hengittää oikein juostessa, ja muutenkaan ollut juossut siihen mennessä kuin hippaa leikkiessä. 

Yläasteella vaihdoin koulua, ja siellä ollut liikunnanopettaja oli kyllä aikamoinen ilmestys. Rakennekynnet, tekorusketus, pitkät peroksidiblondit hiukset, ja kuin mikäkin barbi. Okei, ei se ollut se pahin. Pahin oli se, kun jälleen kerran 1500m juoksu, jonne ensin hän vaati meidän juoksemaan 1500m aloituspaikalle, josta sitten tämä testi lähti. Hän ajoi pyörällä. Kun olin päässyt hölkäten ja kävellen aloituspaikalle, en jaksanutkaan enää vetää sitä testiä ja tulin viimeisenä maaliin. "Hylätty suoritus", sanoi opettaja ja minä lähdin siltä seisomalta mitään sanomatta vaihtamaan vaatteita ja pois tunnilta. Voitte varmaan kuvitella, kuinka tästä jäikin sitten aikamoiset "traumat", ja hyvin hyvin harvoin osallistuin ainoallekaan liikuntatunnille, enkä varsinkaan mennyt uimaan, vaikka siinä lajissa olen ihan hyväkin. Lintsaamisesta tuli tuttu juttu, ja sainkin huonoimman numero liikunnasta ikinä, kun ei tälle opettajalle kelvannut vain se, että tulee tunnille ja yrittää parhaansa, miksi jaksais yrittää edes.

Lukiossa liikunnanopettaja oli myös psykologian opettaja. Siinä oli opettaja minun makuuni. Kannusti, oli tukena. Cooperin testiä ennen kerroin aikaisemmista kokemuksistani, johon opettaja sanoi, että riittää kun yritän ja juoksen edes muutaman askeleen, hän ei numeroani alenna siitä syystä etten yletä hyviin tuloksiin. Ja minä yritin. Osallistuin tunneille, kävin uimassakin, josta sitten sainkin aikamoiset kehut. Ja numerokaan ei ollut mikään liian huono, vaikka seiskaa sainkin. Se riitti, aikaisemman vitosen sijaan. Kokeiltiin erilaisia lajeja, joogaa yms. Juuri sitä, mitä koululiikunnan pitäisi ollakin. Ei pelkkää koripalloa ja sählyä, sekä juoksua, luistelua ja uintia +se iänikuinen pesäpallo. Kiusaamistakaan ei ollut enää kun jaksoin osallistua ja tehdäkin jotain.

Ei jäänyt koululiikunnasta mitään sellaista käteen, mitä olisi jaksanut tulevaisuudessakin tehdä ja lähinnä lukion päättyessä sitä iloitsi, että jes, ei enää liikuntaa! 

Onneksi tilanne on nyt toinen. Liikunta on mukavaa, vaikka joskus saakin tehdä töitä sen eteen että jaksaa lähteä. Vähemmän nyt kuin vaikka vuosi sitten. Se alkaa olla lähestulkoon itsestäänselvyys. Parhautta, jos saan sanoa. Mutta eipä ole vaikutus koululiikunnassa vaan ihan omassa pienessä päässä, joka tajusi että liikuntaa on pakko elämässä olla, ja siitä sitten lähti tyhjän päältä liikkeelle tammikuussa. Kaipa sitä voi alkaa olla ylpeä omista saavutuksistaan vaa'an lukemista huolimatta.