Töppöstä toisen eteen vaikka epäilyttääkin...

Tänään alkoi odotettu työharjoittelu mielenterveyspuolella.. Jännittävää oli, mutta myös mukavaa. Henkilökunta osastolla oli aivan loistava, ottivat hyvin vastaan tyhmän pikku(-ison) opiskelijan. Myönteisempi kokemus kuin odotin, plussat siitä! Ei vaan oikein kehdannut vielä tiloissa kulkea, joten eväät jotka otin (purjoperunasosekeitto, ruisleipä kasviksilla täytettynä, jogurtti) jäivät suurin osin syömättä, ja söin pelkän leivän. Taukohuoneesta ei löytynyt mikroa, ja päädyin siksi lounaaksi syömään leivän jonka aamulla silmät ristissä väänsin. Loppujen lopuksi mikro löytyi ns. "raportti"-huoneesta, joten huomennapa tietää missä ruokansa lämmittää.

Tälle viikolle työvuoroiksi tuli aamuvuoroa ja perjantaille iltavuoro. H:lla on iltavuoroa tämä viikko, joten näkeminen on kortilla, ja sitä tulee pääosin vietettyä itsekseen aika töistä pääsyn jälkeen. Se on ollut aika-ajoin ongelma - syömisen kannalta. On niin tottunut siihen, että syödään yhdessä, ja omia touhustellessa sitä ei kelloakaan katso ja nälän sivuuttaa "en mä vielä, ihan kohta syön", kunnes tulee päänsärky ja sitten on pakko syödä ja kaatua sänkyyn. No, eipä tänään! Söin päivälliseksi salaatin, jossa itsetehdyt lihapullat lisukkeena katsellen Gilmoren tyttösiä.

Saatoin syksyn aikana valita H:n iltavuorojen aikaan käyttää koiran takapihalla ulkona. Käytännössä se oli siis sitä, että koska H käytti koiran aamulla ulkona (mun lähtiessä kouluun tai töihin) niin en liikkunut päivisin paljon ollenkaan. Naurahdin itsekseni - kyllä - itselleni ja valinnoilleni. Vetäisin vaatetta päälle, löin napit korville ja lähdin nauttimaan kirpsakasta pakkasesta koiran kanssa ulkoillen. Ja vielä tulin valinneeksi pidemmän reitin, kuin normaalisti. Ehkä siitä voi olla jo ylpeä.

Oon käyttänyt nyt askelmittaria puolisentoista kuukautta. Keskiarvoisesti päivässä mulla tulee noin 4000 askelta, joten se on aika himputin vähän. Oon yrittänyt vähän (pikkuhiljaa - ei koko kakkua kerralla -mentaliteetilla ...johan oli metafora taas...) lisätä päivittäistä askelkertymää ja nyt se heiluu siinä 6000 paikkeilla. Mistä ihmeestä mä löydän ajan siihen 10 000? Siitä, että lakkaan keksimästä tekosyitä. "Siellä on kylmää ja liukasta" - laittaa tarpeeksi päälle ja onhan ne piikkipohjallisetkin olemassa tai nuo kunnon kengät tossa odottamassa. "Mua paleltaa ja väsyttää" - no varmaan, mutta kun lähtee, tulee lämmin ja väsymyskin helpottaa hetkeksi...

Vaikka olen nyt saanut ruokavaliotani kuntoon (lisännyt kasviksia runsaalla kädellä, ateriarytmi, annoskoot yms), ja saanut lisättyä päivittäistä askelmäärää hitaasti mutta varmemmin ylöspäin, silti mua epäilyttää. Putoaako muka mun paino tällä? Eikös painon pudottamisen pitänyt olla raskas homma? No kaikella järjellä ajateltuna kyllä - näin syömällä (ruokavaliota jatkamalla) ja liikuntaa pikkuhiljaa lisäämällä mun pitäis laihtua. Ei ehkä kilo viikossa tahtia, mut kai sitä olis tyytyväinen, kun olisi vuoden päästä vaikka sen vain 20kg kevyempi....