Asennemuutoksia #2; liikunta

Oon huomannu näitten viikkojen aikana mun asenteen muuttuneen roimasti, ja omasta mielestäni parempaan suuntaan liikunnan suhteen.

Entinen minä ajattelisi liikuntaa suorituksena, joka vaatii ihan mielettömät ponnistukset. Mitään ei tehnyt kovinkaan mieli tehdä, lenkkeileminen nosti niskakarvat pystyyn. Hikoilu ja hengästyminen pelotti ja nolotti. Kiitos koulukiusaamisen.

Paljastankin sitten, että aikanaan olin niin mukavuudenhaluinen (lue; laiska), etten halunnut kävellä mihinkään. En kauppaan, kouluun ja bussipysäkillekin oli ärsyttävää raahautua. Noh, silloin olinkin masentunut ja ahdistunut, joten ei ihme, että pienikin kävelymatka tuntui sadoilta kilometreiltä mielessäni. Kerran yksi tuttu nauroi sille, etten jaksanut kävellä bussipysäkille koulupäivän päätteeksi. Noloa - tiedän.

Tietty siihen päälle vielä se, että silloin mulla todettiin plantaarifaskiitti - luupiikki jalassa, jonka takia aamulla sängystä nouseminen oli tuskaa. Jalka huusi hallelujaa aina, kun sille astui. Sitä hoidettiin ja nyt on jalka kunnossa - onneksi. Syynä tommoiseen todennäköisesti ylipaino. Kappas. No shit, Sherlock...

Vuosi sitten H sai mut nyhdettyä mukaansa lenkille, käveltiin semmoista 3,45km matkaa vähintään joka toinen päivä. Innostus kesti ehkä kolmisen viikkoa maksimissaan. Vaikka huomasihan siinä edistystä - en hengästynyt enää niin paljon, en hikoillut niin paljon, jalat eivät tulleet niin kipeiksi. En muista mihin innostus laantui, mutta teoria mulla on siitä.

Ja se teoria on seuraavanlainen; mikä tahansa matka taikka liikuntaan kulutettu aika mitä ei oo kokenut vielä kertaakaan, tuntuu pitkältä.

Kai nyt 3km ekaa kertaa käveltynä tuntuu nälkävuodelta, jos asenne on se, että ennen kävelylle lähtemistä sitä ajattelee: "en jaksa, kauheen pitkä matka, kamalaa, siihen menee kauheen kauan aikaa". Jos lähtee lenkille mentaliteetilla, että se kestää ikuisuuden eikä ole kivaa, sitä ei huomaakaan luonnon kauneutta, ei huomaa omaa kehittymistään (tai vaikka huomaisi, se ei merkitse mitään, ei toimi lisämotivaattorina) ja keskittyy vaan siihen "koska mä pääsen kotiin".

Myönnän - 13,45km kouluun matkaa pyörällä, se hirvitti mua. Ajattelin jo ennen lähtemistä, että hyi, siihen menee kauan, entä jos mä väsähdän, enkä jaksakaan? Mulla oli vaihtoehto lähteä autolla. Olisin voinut vedota mihin tahansa tekosyyhyn, ja tuskin kukaan olis tullut haukkumaan mua luovuttajaksi ja tekosyiden keksijäksi. Itsehän minä päätän, mihin aikani päivässä kulutan. Jos haluan kuluttaa sen sillä, että istun sukkapuikot kourassa ja katson sarjoja, sitten mä teen niin.

Mutta, loppujenlopuksi kaksi tuntia päivästä on murto-osa ja silti kerkeää kutomaan ja katselemaan sarjoja. En ajatellut sitä matkaa kokonaisuutena ajaessani - vaan kuuntelin musiikkia, katselin luontoa. Ja se olikin mukavaa. Mä jaksoinkin. Mä en kuollutkaan matkan varrelle. Mä jopa todella nautin siitä!

Joo, liikunnalla voi olla se vaikutus - että paikat kipeytyy ja se on joillekin liikaa. Joo, mun takapuoli todennäköisesti karjuu tuskasta kun huomenna istun satulaan (sään salliessa, siitä en tingi - en aio istua koulussa litimärkänä taikka kantaa monia vaatekerroksia mukanani kahden tunnin päivän takia). Mukavuusalueensa laajentaminen, siitä tinkiminen. Siitä tässä on kyse.