Ei voi olla totta...

Hyi kamala mikä laiskiainen oon ollu nää viimeiset pari viikkoa... Ei nyt mee hyvin ei...

Harjoittelua jäljellä enää tämän päivän jälkeen kaks päivää. Huomenna on loppuarviointi ja eilen sain kirjoitettua itsearviointini ohjaajieni luettavaksi. Olipa vaikeaa keksiä mitä on oppinut, kun tuntuu, että toi harjoittelupaikka on tarjonnut niin vähän jotenkin uusia juttuja. Noh, kaipa nyt kuitenkin hyväksytyksi menee harjoittelu, se on pääasia.

Eilen oli viimeinen päivä osaston puolella ja nämä loput olen poliklinikalla. Eikös sitten viimeisen osastopäivän kunniaksi mun sormi jäänyt sängyn laidan väliin ja pahasti. Sormi meni ihan mustaksi lähes heti. Hyväpä olla ortopedialla harjoittelussa... Tosin ei mulle siellä oikeen mitään apuja voitu tarjota. Kylmää ja kohoasentoa tuli toteutettua ja fysioterapeutti teippasi mun sormen pikkurilliin jotta olis vähän tukea. Jess!

Onneksi ei ole enää kovinkaan kipeä.

Nyt veikkaan että manaukseni tällä viikolla osuu oikeaan, viime viikon hamppariateria ja kahden viikon liikkumattomuus varmasti tulevat tekemään työnsä... Ja kamala morkkis; eilen menin vielä syömään pizzaa. En tosin kokonaista vaan vain osan, mistä sinällään olen ylpeä.

Nyt vain pitäis yrittää päästä raiteille takaisin, vaikka näitä juttuja lukuunottamatta syömiset on pysyneet hallinnassa. Tällä viikolla lounaaksi on ollut porkkanalimekookoskeittoa, joka on muuten pirun hyvää! Ehkä ennemminkin raiteille pääsyllä tarkoitan sitä, et ku harjoittelu on ohi ja elämä normalisoituu niin urheilullekin jää enemmän aikaa. Pitäis vaan jaksaa yrittää käydä lenkillä joku päivä... Kävelyllä nyt ainakin.

Väsyttää vaan päivien jälkeen niin pirusti ja nenä vuotaa vieläkin.

En mä luovuta, en mä luovuta, en mä luovuta. Urheilun suhteen ja herkkujen suhteen! En luovuta! (*jos toistan tota tarpeeks kauan, onnistunko olemaan luovuttamatta?*) *haaveajattelua*