Oikeutettu lepo (?)

Aamulla silmät täytyikin kammeta auki jo viideltä. Peilistä tuijottava näky oli... sanotaanko vaikka niin, että vähemmän hemaiseva. H:n kanssa hiljaa tuhahdellen söimme aamiaisen ja H lähti töihin. Ryystin sitten vielä kupin kahvia, ennen kuin lähdin lenkille koiran kanssa. Lenkillä kyllä piristyi, mutta jotenkin vain oli hieman kummallinen olo - väsähtänyt. H:lle sanoin aamulla, että ei ole lihakset edes kipeänä eilisestä treenistä, väite jonka todistin valheeksi. Kyllä vaan jaloissa ja käsissä tuntuu treenin vaikutus.

Töihin pääsin ajoissa. Se olkoon yksi saavutuksistani tässä harjoittelussa, etten ole ollut kertaakaan myöhässä - en minuuttiakaan (*allekirjoittanut koputtaa puuta*), vaikka parina aamuna on kyllä saanut kirota kaakin (minun ihana pieni pyöreä autoni) jonnekin alimpiin syövereihin, koska on kerännyt laseihinsa niin tujun jääkerroksen, että hiki tulee rapatessa. Tänä aamuna tosin ei ollut - onneksi.

Päivä koostui aika pitkälti odottelusta. Odottelua odottelun perään. Kunnes sitten haaveeni ajoissa pääsystä katosi sen siliän tien, kun osastolle tulikin hulinaa - uusia ihmisiä, vieraita, ja osastolla olevat tarvitsevat sitä sun tätä, puhelin soi ja olemme kahdestaan opiskelijakaverin kanssa kansliassa. Eipä ollut ainakaan viimeinen tunti tylsä.

Olin haaveillut meneväni uimaan tänään. Vatsa oli aamusta asti jotenkin kummallisen oloinen, ja iltapäivästä olo oli sen verran tukala, että päätin sitten jättää uinnin väliin. Tulin kotiin ja lepäilimme H:n kanssa katsellen telkkaria. Söimme myös hieman "huonommin", kuin tavallisesti. Ei kumpikaan ollut oikein salaatinpilkkomistuulella. Ehkä ihan hyvä oli viettää tällainen lepopäivä eilisen jälkeen, kun omat lihaksetkin huutaa vielä hallelujaa ja olo on kyllä väsynyt. Viideltä heräämisessä en löydä mitään mainittavan hyvää, vaikka puoli kuuden herätys on jo ihan omaa luokkaansa pitämään pirteänä koko päivän. On siinä himskatin pieni ero, mutta noh... Huomenna on uusi päivä. Ja uusi herätys klo 5.00. Antakaa mun kaikki kestää.