Kevätsyndrooma

Ei varmaan vuoteen ole ollut näin vähän tunteja vuorokaudessa! Nimitän nyt sitten tätä kevätsyndroomaksi: kun on koulussa paljon hommaa ja pakko tehdä niin paljon töitä kuin vaan kerkeää, jotta mahdollistaa oman elantonsa kesäkuussa, ja siihen päälle kun lyödään armoton kevätväsymys niin soppa on koossa. 

Viime viikolla olin niin väsynyt, että hyvä kun jaksoin raahata itseni koulukirjojen ääreen saati sitten töihin. Väsymys oli sekä fyysistä että psyykkistä: kylmänhiki muodosti pisaroita otsalle pienestäkin kuormituksesta, sydän hakkasi tuhatta ja sataa, silmät eivät meinanneet pysyä auki ja päänsärky oli jäätävä, lähes jokapäiväinen pirullinen ystävä. Pää tuntui olevan täynnä pumpulia ja mieli oli maassa kun ei jaksanut mitään tehdä ja ajattelin koko ajan että kun pakko olis kuitenkin.

Mieltä vetää maahan sekin, että nyt on viimeiset pari kuukautta ollut painonpudotus hidasta ja vaihtelevaa. Iski kamala kateus siitä, että muut onnistuu mutta minä en. Kylmä rätti kasvoille - kun tuntui ettei mikään riitä enää saamaan painoa putoamaan. Valahdin toisinsanoen entiseen ajattelutapaani siitä, että laihduttaminen on ydinfysiikkaa ja vaatii todella paljon työtä ja hikeä. Ja vielä yritän päästä sieltä suosta ylös.

Kävin tässä aamusella 5km lenkillä, ja yritän pysyä maltillisena jatkaen liikkumista ja syömistä terveellisesti putosi paino tahi ei ainakin siihen asti että työmäärä vähenee koulun kesäloman myötä pelkkään työntekoon, ja sitten yritän panostaa rutkasti enemmän, aloittaen ikään kuin puhtaalta pöydältä. Kesän loppuun mennessä tavoitteeksi asetan sen, että olisin alle sadan kilon kun palaan takaisin koulun penkille. Eihä siihen ole kuin viitisen kiloa matkaa.

Lauantaina oli viikkopunnituksen aika, ja kyllä kävin vaa'alla. Ensimmäinen innostus nousi kun vaaka näytti 103,7 ja vaikka kuinka monta kertaa siirsin vaakaa lattialla paikasta toiseen - se näytti samaa - kunnes... Se paikka löytyi missä se oikea lukema näkyy ja painoa olikin sitten 105,2kg, joten 300g nousua edellisviikkoon... Okei, se ei ollut kiloa eikä edes puolikasta, mutta se oli omiaan lannistamaan mua jälleen kerran.

"En mä koskaan onnistu, ei tästä mitään tule", "ei mistään mitä yritän ole hyötyä", "ehkä pitäis vaan tyytyä tähän kun kerta en pääse askeltakaan eteenpäin"....

Katsoin mun painokäyrää, ja totesin että ehkä sittenkään edellämainitut ajatukset eivät ole oikeassa - onhan siinä laskua, tietty nousujen kera, mutta suunta on alaspäin, eikä pysyvästi ylöspäin. 

Viron reissu meni mukavasti. Lähdettiin aikaisin aamulla äidin kanssa taksilla satamaan ja lautalla Tallinnaan. Päivän aikana kävelimme ympäri tallinnaa ja askeleita kertyi 20500. Se oli jo aika hyvin. Ruoka oli halpaa ja todella paljon kaikkia ihania vaatteita olisi löytynyt, mutta monet sen kokoisia että vielä menee aikaa ennenkuin rahojani pääsevät laskemaan kassoilla, mikäli uudelleen Tallinnaan lähden. Yhdet housut kyllä lähtivät mukaani: sitä ilon ja onnen määrää kun vetäisin jalkaani koon 42/44 (kokolapussa lukee S! Isojen kokojen pienin!) ja se oli juuri sopiva! Isompi koko olikin aivan liian suuri. 

Valtava hääkuume on vallannut mielen vauvakuumeen lisäksi. Urkin H:lta mielipiteitä ja hän kertoi haluavansa kosia minua kunnolla kun tulee se fiilis että NYT. Romanttinen ajatus, ja ihana onkin! Vuosi kihloissa tuli täyteen 18.5.13. Vuosipäivääkään emme ole kerenneet juhlimaan, sillä H on jostain syystä haalinut itselleen ylitöitä, ja oli poissa lähes koko viikonlopun. Mullakin kun o töitä, niin yhteinen aika on ollut aika kortilla.