Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa

Kateus. Riittämättömyys. Huono omatunto. Syyllisyys. Huonommuus. Epäonnistuminen. Pelko. Pakollisuus. Masennus. Ahdistus. Laiskuus. Saamattomuus.

Hyvin negatiivisia sanoja, jotka kuvaa olotiloja joita nyt olen kokenut. Olen monta kertaa mutustellut asiaa ja nyt tuntuu vasta siltä, että saan sen ulos. Mä olen ehkä saattanut jopa löytää sen taaimmaisen syyn, miksi on tuntunut tuolta. Tunnen syyllisyyttä, koska paino pääsi nousemaan loppuvuodesta ja nyt kun mennään vielä yli lähtöpainon. Ja... Mä sittenkin vaadin liikaa itseltäni. Vaadin asioita, joihin yksinkertaisesti en vielä kykene.

Laadin aikatauluja ennen harjoittelua, johon mahdutin kolme kertaa viikossa kunnon liikuntaa ja seitsemän kertaa kävelylenkkejä, koska tunsin, että se on ainoa keino, jolla saan painoa pois. Onnistuin viime keväänä sillä, että jostain kumman syystä mulla oli intoa käydä lenkillä kaksi kertaa päivässä, sen lisäksi vielä uimassa ja kuntosalillakin. Mä en sais verrata nykytilannetta entiseen.

Niin, miksei muka? Koska ehkä mun täytyy takoa lekalla kallooni se fakta, että mä vielä kuntoudun selkäleikkauksesta. Mä olin melkeen kolme kuukautta sairaslomalla kunnon tekemisestä. Kuukauden täydessä vuodelevossa. Ja niiltä lähtökohdilta vaadin itseltäni yli kymmentä liikuntakertaa viikossa heti alkujaan? Sitten kun en jaksa tai pysty lähtemään ja toteuttamaan suunnitelmaa, lamaannun ja koen epäonnistuneeni.

Muistamatta sitä, että vähempikin riittää. Unohtaen periaatteen, jolla lähdin alunperin liikenteeseen - pienin askelin. Nyt yritin yhtäkkiä jostain kumman syystä harpata liian isoja askelia ja tulikin astuttua kuoppaan. Ei koko kakkua kerralla tai tulee ähky?

Raja sen välillä, mikä on armollista itselle ja mikä on silkkaa laiskuutta ja saamattomuutta on häilyväinen. En voi vaatia itseltäni harjoittelun lisäksi liikaa, koska sekin on jo tarpeeksi totuttelua monen kuun sairasloman jälkeen. En kuitenkaan halua vaatia liian vähän, mutta en ehkä vielä osaa päättää mikä on tarpeeksi vähän, mutta tarpeeksi.

Rehellisyyden nimissä, oon myös ollut vietävän kateellinen lukiessani muiden blogeja ja heidän onnistumisiaan.

Lapsettomuuden pelko, ja joku kummallinen omatuntoni ääni joka kimittää takaraivossa, etten saa lapsia ellen laihdu paljoa, vievät mielen kanveesiin. Siksikään en oo saanut mitään aikaiseksi. Koska haluan kaikkitännemullehetinyt! Yhdessä yössä -40kg ja raskaaksi, että posahtaa. Tosiasia on, että se ei mene niin.

Näistä tunteista pitäis päästä eroon. Pitäis oppia taas vaan iloitsemaan jokaisesta askeleesta joka on lähemmäs tavoitetta, eikä yrittää liikaa. Silloin se menee tähän.

Tikulla silmään sitä, joka menneitä muistelee. Nyt on aloitettava yksinkertaisesti vain puhtaalta pöydältä, nollatasolta.

Se ken kuuhun kurkottaa, tähtiin kapsahtaa. Tavoite korkealla, mutta vähäkin riittää. Näillä eteenpäin.