Kateus

Punnituspäivä! Eilen oli niin turvonnut olo, että kammoksuin todella astua vaa'alle aamulla. Paino oli kilon verran enemmän, eli 104,9kg. Voinee johtua tuo kilon nousu ihan vallan huonosti nukutuista öistä, ja ihan vain turvotuksestakin. Joten, ehkä mä nyt päätän sen, etten anna sen masentaa, paino kuitenkaan ei ole tehnyt mitään maagisia nousuja nyt, vaan sahailee suunnilleen samoissa lukemissa kuin ennenkin. Toisaalta ihan lohduttavaakin. 

Luin tuossa iltalehden sivuilta näitä viikon laihduttaja-juttuja, ja siinä oli yksi nainen esitellyt, että on kahden ja puolen kuukauden aikana laihtunut 20kg. Miten sellainen voi olla edes mahdollista? Ja ainoa neuvo ja keino jolla hän väittää tämän onnistuneen, on puhtaasti "jätin herkut pois". En tiedä teistä muista, mutta jotenkin tuntuu, etten taida ihan uskoa moiseen. Tuosta tulee lähinnä olo, että mitä hittoa mun täytyy tehdä jotta pääsisin samaan, miksen voi itse onnistua samoin? Tosiasiahan on, että hänen kertomansa voi olla ihan täyttä puuta ja heinää, mikä itsellä ainakin käy mielessä harva se päivä. Onhan se totta, että monet on onnistuneet jopa puolessa vuodessa pudottamaan 40kg, ei siinä mitään, olen onnellinen heidän puolestaan, mutta silti... Voisinhan minäkin sanoa pudottaneeni 20 kiloa ja kertoa tehneeni sen "helpolla" eikä silloin kukaan tietäisi näistä hetkistä, jolloin uskoa koetellaan.

 H:n kanssa eilen mietittiin että miten juuri nuo muut ihmiset saavatkin painoaan niin paljon alas lyhyessä ajassa. Sanoin H:lle, että ehkä he tekevät sen keinoin, joista ei vaan puhuta, eivätkä loppukädessä välttämättä saa pidettyä painoa enää samana arkeen palaamisen jälkeen.

Jos nyt tarkastelen omaa käyttäytymistäni tämän projektin laskusuhdanteen aikana, jossa melkein olen palannut "arkeen" kuitenkin joistain ruokavaliomuutoksista kiinni pitäen, tulin huomanneeksi sen, että mun paino on sahannut viime kuukaudet 104-106kg välillä. Joten ehkä kuitenkin mulla on joskus mahdollisuus siihen, että saan ylläpidettyä jo saavuttamani painon, jos oikein asiaa tarkastelee runsaalla kädellä, huomaten että kyllä tässäkin voi löytää edes jotain positiivista, vaikka olo onkin ollut epäonnistuneen hävetyksen ja jonkinasteisen masennuksen siivittämä. 

Miksi mun täytyis verrata itseäni toisiin? Se onkin nyt varmaan se suurin syy, mikä on saanut mut valahtamaan pohjalle. Kun olen katsonut muita, ja huomanneet että he pystyvät ja jaksavat, on tullut vielä pahempi olo siitä, etten itse onnistu. Myönnän, mulla on tällaista kateutta ollut ilmassa, ja se varmaan vaikuttaakin vielä jonkin verran mun suhtautumiseen tän projektin kanssa. Jokaisella kuitenkin tulee ne omat huonot hetkensä, jolloin missään ei ole mitään järkeä, ja silloin olis vaan tärkeää nähdä se oma edistyminen ja lakata vertaamaasta itseään muihin.