Havahduin tuossa yhtenä päivänä siihen, että itken. H oli juuri lähtenyt töihin ja mä itkin. Miksi? Tajusin itkeväni sitä asiaa, että mulla ei ole mahdollisuutta poistua neljän seinän sisältä koko kesänä kuntosalille. Ihastuin vissiin sitten kunnolla toukokuussa aloittamaani kuntosaliharjoitteluun, ja väsymyksen hellittäessä otettaan tajusin, etten voikaan enää mennä kyseiseen saliin käymään - ennen kuin se aukeaa vasta elokuussa uudelleen. H oli mulle kertonut kaikki monipuoliset tavat liikkua kuntosalittomuudesta huolimatta: mä voin käydä lenkillä, ja onhan täällä kotonakin pienimuotoista kuntosalia yritetty pistää pystyyn.... Näin se on, H on aivan oikeassa ja niin on myös pääni sisällä kimittävä pieni ääni, joka molla minua siitä, että olen vain laiska ja keksin tekosyitä.
Tuntuu, että mulla on käsissäni aivan turhan paljon vapaa-aikaa ja pääosin valitettavasti vietän sen ajan kotona - huhtikuussa taisin vielä iloita siitä, että voi jopa olla, ettei töitä tarvitsisi painaa niska limassa. Kun istuu kotona vuorokauden monet tunnit, luulisi että on aikaa liikkua vaikka millä mitalla ja mennä ja tehdä vaikka mitä. Mulle se lähinnä tarkoittaa sitä, että saan tehdä vaikka mitä - yksin.
Mua lähinnä masentaa se ajatus. Ulkosalla on aivan mielettömän kuuma, ja olen tullut tulokseen, että nautin paljon enemmän siitä, kun ulkoa tullessaan on tyytyväinen kodin tarjoamaan lämpöön. Tuntuu ettei tätä kuumuutta pääse pakoon mihinkään. Lisänä fiiliksessä se ah niin ihana muttei kovinkaan ystävällinen vauvakuume, joka nostaa ilkeää päätään luultavimmin aina tähän aikaan vuodesta saaden musta velton, kun vaan reiän tökkäis kengänpohjaan niin valuisin siitä siististi ulos.
Mihin katosi se sisäinen kipinä lähteä liikkumaan säällä kuin säällä? Nyt tuntuu että hukutan murheitani jääpaloilla täytettyyn vesilasiin ja nysvään minkä kerkeän.
Sunnuntaina itkin vapaa-ajan paljouttani ja epäonnistumistani...
Maanantaina suututti: ajoin pihallemme viidakoksi kasvaneen nurmikon käsin työnnettävällä ruohonleikkurilla ja voin sanoa, etta parin tunnin ruohonleikkuu varmasti kulutti muutaman sataa kaloria - vaikken sitä tietenkään laske liikunnaksi. Pesin neljä koneellista pyykkiä ja siivosin koko asunnon lattiasta kattoon.
Tiistaina olo oli jo hieman parempi: kun ovi kolahti merkiksi siitä, että H oli lähtenyt töihin, mä päätin lähteä kirjastoon. Heittäydyin hurjaksi ja hain kirjastokortin vihdoinkin, näin kolmen vuoden paikkakunnalla asumisen jälkeen. Lainasin dekkarin ja pari luovaan kirjoittamiseen suuntaavaa teosta. Mieleni on kaivannut tarinoiden kirjoittamista ja tiistaina sitten sainkin sivukaupalla vihdoin kirjoitettua kirjoitusta, josta tulee (mikäli suunnitelmassani pysyn) novelli.
Tänään, keskiviikkona sitten olin ilmeisestikin liian skarppina - olin tuntia liian aikaisin toimistolla valmiina lähtemään kierrokselle, eli siis töihin.
Työpäivä meni mukavasti ja melko leppoisasti, ja venähti yhdeksään tuntiin palaverin vuoksi. Kotiin päästyäni olinkin aivan rättiväsynyt ja heittäydyttyäni sohvalle nukahdin pariksi tunniksi.
Nyt mietin mistä kumpuaa tuo suuri masennuksen tunne - miksen voisi vain iloita lomasta ja työvuoroista joita mulle suodaan.
Tajusin, että olen tehnyt suuren suuren virheen. Vaadin aivan liikaa itseltäni tajuamatta sitä itse, ja kun teot eivät vastanneet odotuksiani, menin siitä mistä aita on matalin ja luovutin ajatuksen säännöllisestä liikunnasta ja sekös oli omiaan tuomaan tämän pienen kausimaisen (ainakin toivon mukaan) masennuksen sisään kysymättä lupaa saako tulla sisään. En tajunnut sitä itse ennen kuin löysin itseni itkemästä epäonnistumista.
Mun ajatusmaailma laihdutuksen helppoudesta karisi kouluun paluun jälkeen, liikuntaa ei enää voinut samalla tavalla rytmittää ja valahdin sinne epätoivon kuiluun nähden silmissäni suurimmassa pudottajassa kuntosalilla äheltävät sairaalloisen ylipainoiset jenkit, kuvitellen että minun täytyisi tehdä samoin, että saisin painoa putoamaan. Kun tosiasiassa olikin vain kyse siitä, että annoin itselleni aivan liikaa myönnytyksiä jäätelön ja herkkujen suhteen, liikunnallisen aktiivisuuden vähetessä. Sehän on yhteenlaskettuna vain se fakta, että jos herkuttelen enkä liiku, vaikka söinkin todennäköisesti vähemmän kuin olen tottunut kevään aikana muuten syömään.
Painossani pääsin alimpaan lukemaan kolmeen vuoteen, siihen 104,6kiloon ja mitä tein? Ohitin sen olankohautuksella. Katsoin itseäni peilistä ja näin vain kroppani epäkohdat - sokaistuin jo tapahtuneille muutoksille, jotka itse kyllä havaitsen kun vain keskityn katsomaan läskieni ulkopuolelle. Vajosin siis siihen kuoppaan, jossa minut määrittelee itseinho. Jopa huomasin ajattelevani sitä, että mun vain täytyy tyytyä tähän, ei musta ole mihinkään - ainainen epäonnistuja. En enää nähnyt painokaaviossani sitä hurjaa onnistumista, näin vain tyhjänä komeilevan tavoiteruudun. Kun sitä ei vain tulisi täysin sokeaksi kaikelle sille mitä on jo tapahtunut.
H:n sanat "massu pienenee", "on se sitten kiva kun sut saa joku päivä syliin nostaa", "kun olet laihtunut, niin..." tuntuivat lähinnä kiusanteolta, kun tunsin oloni täysin feilanneeksi lötköpötköksi.
Ehkä tämä on tapani sanoa, että pohjalla ollaan, kaverit! No, ehkä liioittelen, mutta siltä nyt kirjaimellisesti tuntuu. Ruokavaliostani löytyy korjattavaa lähinnä siitä, että opettelisin uudelleen herkuttelun säännöstelyn, nyt kun ei ole kovinkaan välittänyt mitä suustaan alas työntää... oi mikä tunne, joka noidankehässä vain ruokkii itseään saaden musta väliinpitämättömän luuserin.
Seuraavana pitäisikin sitten koittaa muistaa todella syödä tarpeeksi sitä oikeaa ruokaa. Päivärytmien vaihtelu tekee sekin siitä kovin vaikeaa.
Liikunta onkin asia erikseen. Myönnän, että kuumuus ja "kotona on tylsä treenata", ovat lähinnä mun pienen pääkoppani kehittämiä rimoja sen matalimman aidan ali, ettei vaan tarttis ruveta rehkimään. Pelkään lähteä lenkille - entä jos kuntoni onkin romahtanut niin etten jaksakaan samalla tahdilla kuin ennen, sehän vasta onkin omiaan luomaan tätä epäonnistuneisuuden kauhukuvaa mieleeni.
Pohjalta on tie vain ylöspäin, pienin askelin niinkuin tämänkin blogin teemana on, ajattelumaailmani valahti liiaksi astu kovin liian suuriin harppauksiin jotka aiheuttivat katastrofin mieleeni. Yksi ratkaisu olisi luovuttaa ja tyytyä tähän, työntää vaaka sängyn alle pölyttymään, olihan se siellä tyytyväinen kolmekin vuotta ennen projektiani.
Ei siis ajallisia tavoitteita mulle enää, kiitos! Kilo kerrallaan ennemminkin, vaikka se veisi koko loppuelämäni. Hävettää. Siis todella en voi sanoin kuvailla kuinka mua hävettää sanoa tämä nyt näin julkisesti "ääneen". Ehkä lähdenkin liikkeelle uusin äänin lisäämällä pikkuhiljaa liikuntaa viikkoihini säännöstellen herkuttelua ja muistaen myös nauttia kesästä nyt kun vielä ollaan lapsettomia, kun vielä voi tehdä vaikka mitä. Eihän ne lapset estä mitään, päinvastoin - mutta tämä on tapani yrittää etsiä jotain positiivista siitä, että yrittäisin hetkeksi päästä eroon raastavasta biologisen kelloni tikityksestä.
Kaikki kommentit ovat tervetulleita, myös ne arvostelevat ja ehkä jopa hieman arvosteluasävyiset, ja toivonkin saavani pientä kannustusta teiltä ihanilta, jotka vielä kyydissä olette.
Vaikka tie on kivinen, mä yritän. Tällä kertaa katsoen maailmaa hieman realistisemmin astellen sen yhden pienen askeleen kerrallaan, josko se olisi lääke mielelleni ja sitä kautta keholleni.
